Kajaanintiellä, neljä kertaa

24.4.2018

 

Lähden iltalenkille tutulle tielle, jossa saan kävellä rauhassa. Entinen Oulu-Kajaani -liikenteen pääväylä on hiljentynyt pyörätieksi ja lähiseudun talojen ajoväyläksi, jolla näkyy enemmän koiranulkoiluttajia kuin autoja. Huhtikuu on jo pitkällä, mutta metsässä riittää vielä lunta. Onneksi tie on sula.

 

Oulujoki virtaa korkean rantatörmän alla. Mietin, millaista joen meno oli ennen voimalaitoksia. Kuinka korkealla tulva kävi? Muutama jäälautta kelluu kaupunkiin päin. Muistan sakurapiirroksen, jonka tein kansakoulun ensimmäisellä tai toisella luokalla: kaksi valkoista jäälauttaa sinisessä vedessä ylhäältä päin katsottuna. Piirros oli niin yksinkertaisen kaunis, että se pääsi Oulun koulun kohinaa -lehteen.

 

 

Koulumatka

 

Koulutie, unisten aamujen ja väsyneiden iltapäivien tie. Tunkkainen, kuuma onnikka täynnä kosteita villakangastakkeja, koululaukkuja, viimeinen silmäys koealueeseen, Amerikan maantiedettä, jonakin aamuna sukset mukana, sidottuna narulla jämäkäksi paketiksi.

 

Tuolta nousee taas tyttö, joka raahaa valtavaa, itseään suurempaa sellokoteloa. Hän jää pois hautausmaan kohdalla, kävelee siitä Pohjankartanoon. Tuossa tulee mies, joka istuu aina etupenkille, keinuu auton tai omien ajatusten tahtiin ja puristaa sylissä ruskeaa, säntillistä toimistomiehen salkkua. Mies jää tuomiokirkon pysäkille niin kuin minäkin. 

 

 

Outo matka

 

Heinäkuun iltana kävelen uuden tuttavani kanssa keskellä lämmintä asvalttitietä. Muutama kilometri vie minut kurkistamaan hänen maailmaansa, joka on epäreilu ja jossa voi tapahtua mitä tahansa. Nainen (olkoon vaikka Raisa, olen unohtanut nimen) asuu Kastellissa pienessä huoneessa, jossa on vaaleansiniset seinät. Sängyllä, tuolin päällä ja pöydällä lojuu läjittäin vaatteita. Maalaustelineen teos on maalattu pelkästään mustalla vesivärillä samoin kuin seinille nastoilla kiinnitetyt maalaukset.

 

"Raisa tarvitsee apua, mutta minä en osaa auttaa", ajattelen lukiolaisen mielessäni. En ole kuullut hänestä sen kesän jälkeen.

 

 

Mummin hautajaismatka

 

Minulle on kerrottu tapaus, kun mummi lähti pyörällä hautajaisiin Oulujoen kirkkoon. Matkaa Pirtinpuolelta kaupungin kautta kirkkoon oli reilusti yli viisitoista kilometriä. Oli syksy ja tie rapainen. Maikkulan kaltevassa mutkassa viinatehtaan nurkalla pyörä liukastui ja mummi kaatui. Mummi palasi kotiin eikä mennyt hautajaisiin.


Lisään tarinaan mielessäni mummin vaalean hatun ja sormikkaat, käsilaukun, kauniit kengät ja sen, kuinka hattu pyörähti banaaninutturan päältä ojan penkalle. Kuvittelen, kuinka häntä harmitti hautajaismekon ja sormikkaiden ruskea lieju ja se, että kaikki pitää pestä. Näen silmissäni, kun mummi vääntäytyy pystyyn, vilkaisee ympärilleen, puhdistaa enimmät liat takin ja hameen kyljestä, noukkii hatun, kumartuu nostamaan pyörän ja kääntää sen kotiin päin ja lähtee ajamaan takaisin. Pää pystyssä, ryhti suorana, käsilaukku pyörän sarvessa keikkuen.

 

 

 

Kirjoittamisessa on helppo lähteä liikkeelle paikoista. Tuttuun paikkaan liittyy paljon muistoja ja kertomuksia. Yksi muisto herättää toisen ja kirjoitus jatkuu kuin luonnostaan. 

Share on Facebook
Please reload

Uusimmat blogitekstit

14.10.2019

26.8.2019

Please reload

Arkisto
Please reload

Tunnisteet
Please reload

Seuraa Sanamieltä
  • Black LinkedIn Icon

© 2019 Sanamieli

Rekisteriseloste  Sivustolla käytetty maalaus: Kaisu Heikkilä

Verkkosivut: Creado