Miksi kirjoittaisit runon?

28.8.2018

 

Runo on suora tie kirjoittajan sydämestä lukijan sydämeen.
Runo sanoo asiat suoraan. Se puhuu kuvilla, joita luetaan sydämellä ja tunteella.
Runo näyttää kuvan, vilkaisen sitä, säpsähdän: tuossa olen minä.
Runossa minä olen tuuli, vesi, tikkataulu, vapiseva käsi, huutava suu, repaleinen kuunsilta elokuun joella.
Tai sinä olet.
Minä-runo tihkuu kirjoittajan sormista, sinä-runo raapii lukijan ihon auki.

 

 

Miksi kirjoitan runon?


Herään kokemaan, havahdun tuntemaan. Tunnen jotain.
On kokemus ja tunne, mistä sanat?
Annan kirjoittavan käteni ja alitajunnan löytää sanoja. Ne sopivat kuvaan tai pakottavat katsomaan sitä uudesta kulmasta.

 

Kerron esimerkkejä siitä, kuinka minä kirjoitan runoja.

 

Aavistelen, miksi suostun pyyntöihin niin usein. Mieleen tulee kuva henkarista. Olen täydellisesti kaartuva, sileä, tukeva puinen henkari, joka roikkuu ensimmäisenä vaatetangossa. Minut on muotoiltu tehtävääni. Kirjoittaisin runon siitä, kuinka vaivattomasti kannan painavan, leveäharteisen talvitakin. Jos olisin ohut muovihenkari, en kestäisi talvipalttoota, vaan tarjoutuisin keveille hepeneille.

 

Tutkin kohtaamista ja ihmisten yhteyttä. Käytän kuvana Saanan rinteen nousijoita, jotka kapuavat omaan tahtiin, huohottavat, hengähtävät pienellä tasanteella, katsovat toisiaan silmiin ystävällisesti, nyökkäävät, sanovat “hei”, kunkin on kannettava itsensä, kaikilla sama päämäärä.

 

Mietin aikaa ja mittakaavoja. Mielessäni vertautuvat käsivarren Lapin tunturit, joiden rinteillä näkyy moreenia jääkauden jäljiltä kymmenen tuhannen vuoden takaa. Kävelen graniittigneissi-peruskalliolla, joka on syntynyt 2700 miljoonaa vuotta sitten. Saanalle nousen  400 miljoonaa vuotta sitten syntynyttä nuorta liusketta. Miten tuoreelta tuntuvat saksalaisen pommikoneen jäännökset seitsemänkymmenen vuoden takaa. Katselen tunturin rinteellä erottuvaa punaista pistettä, joka on ihminen. 
Mitä ajattelen huomisestani? Elänkö kuin koivu, joka levittää siemenet vaikka kivikkoon?

 

Pohdin kauneutta ja arkea. Kansanpukujen punavihreäraidallista kangasta, kirjaston ovenkahvan kaarta, solakaksi veistettyjä tuolin jalkoja, raidan oksaa maljakossa, yhteislaulun harmoniaa. Kontrastina töhrityt betoniset seinät, metsään levinnyt roskasäkki, kaivinkoneen ruhjoma puutalo. Olisiko siinä runon aineksia?

 

 

Minun ponnahdussanani

 

Minua havahduttavat ainakin sininen räikyvä ambulanssi, virtaava vesi, Sunlight-saippuan tuoksu, “Jo Karjalan kunnailla” -laulu, vastasyntyneen itku, painomusteen tuoksu ja myöhästymisen tunne. Tunnearkku ponnahtaa auki, ne merkitsevät minulle enemmän kuin pelkät sanat. 
Kun löydän uusia ponnahdussanoja, tiedän osuneeni runojen rakennuspaikalle. 


Runon ihme on siinä, että sinun kuvasi kertovat minulle jotain minusta.

 

 

Share on Facebook
Please reload

Uusimmat blogitekstit

14.10.2019

26.8.2019

Please reload

Arkisto
Please reload

Tunnisteet
Please reload

Seuraa Sanamieltä
  • Black LinkedIn Icon

© 2019 Sanamieli

Rekisteriseloste  Sivustolla käytetty maalaus: Kaisu Heikkilä

Verkkosivut: Creado