Satuako – vai totta?

12.2.2018

 

Oli nainen, joka rakasti värejä.

 

Sininen viilensi helteisenä päivänä ja katsoi kohti luottavasti kuin vanhaisän silmät.

 

Oranssi, hillan ja porkkanan väri, rohkean voiman väri sai naisen taputtamaan käsiä ilosta.

 

Sitruunankeltainen herätti naisen väsyneenä aamuna, keskipäivän auringon keltainen uuvutti, ilta-auringon kullankeltainen puolestaan rauhoitti ja tyynnytti.

 

Vihreä sanoi naiselle: "Ei hätää. Selviämme kyllä."

 

Punainen sai naisen astelemaan ripeästi, juoksemaankin. Kiire, kiire!

 

Hän tarvitsi värit, jotta jaksoi päivien kulun.

 

Sitten maahan tuli hallitsija, joka ensitöikseen kielsi värit rangaistuksen uhalla. Vain harmaa, musta ja valkoinen olivat sallittuja.

 

Nainen riisui keltaoranssin mekkonsa ja piilotti sen vaatekomeron alahyllylle. Hän puki ylleen mustan paidan ja housut. Musta teki hänet surulliseksi. "En ole menossa hautajaisiin!"

 

Hän heitti mustat vaatteet kaapin alahyllylle ja osti valkoisen mekon. Valkoisissa vaatteissa hän tuli epävarmaksi ja hiljaiseksi. "En voi käyttää valkoista. Minusta tulee liian silmiinpistävä."

 

Nainen puki lopulta päälleen harmaan villa-asun: puseron, damaskit ja sukat. Nainen tunsi itsensä hyvin arkiseksi, mutta ei pahalla tavalla. Hän pystyi kävelemään kylällä kompuroimatta ja mielikin pysyi rauhallisena."Harmaa sopii minulle!"

 

Nainen hoiti askareensa murehtimatta. Joskus hän näki oransseja ja vihreitä unia, mutta unohti ne ennen aamua. Aamulla mielessä tuntui outo haikeus.

 

Kerran siivotessa hän huomasi keltaoranssin mekkonsa vaatekomeron alahyllyllä. Lämmin olo tuli sydämen kohdalle. Nainen pujahti mekkoon. Se sopi harmaiden villavaatteiden päälle mainiosti.

 

Siitä lähtien hän piti oranssia ja vihreää ja sinistä ja punaista mekkoa kotona harmaan villa-asunsa päällä. "Kotona voin tehdä mitä haluan", nainen päätti.

 

Eräänä kiireisenä kevätpäivänä nainen juoksi pihalle haravoimaan eikä muistanut päällään olevaa taivaansinistä mekkoa. Pihan ohitse kulkevat harmaaseen, mustaan ja valkeaan pukeutuneet ihmiset säpsähtivät ja käänsivät nopeasti katseensa maahan. Sitten he vilkaisivat sinipukuista naista uudestaan ja nauroivat: "Miten uskallat?" Nainen hymyili takaisin. "Pukekaa tekin punaista, sinistä ja muita värejä. Miksi olemme antaneet kuninkaan määrätä?"

 

Pian värien viesti levisi ja tiet täyttyivät kirjavista kankaista ja pystypäisistä, hymyilevistä ihmisistä.

 

Kuningas pälyili harmaiden verhojen takaa. Hän pelkäsi. Hän kutsui henkivartijat makuusaliinsa. Mitä kummaa: henkivartijoiden takinliepeissä ja housunsaumoissa vilkkui punainen nauha. Kuningas tajusi hävinneensä. Hän piiloutui palatsiinsa.

 

Nainen lahjoitti kuninkaalle välkkyvän, monivärisen kankaan. Kuningas ei voinut kieltää naista, sillä hänen sydämensä huokasi tyytyväisenä. Hallitsija kutsui hoviompelijan luokseen: "Tee minulle tästä kankaasta viitta. Puvun on oltava toivonvihreä."

 

Siitä lähtien värit palasivat valtakuntaan. Mutta kaikkein upeimmat korukankaat löytyivät kuninkaan kaapista ja naiselta, jolle kuningas lahjoitti palan jokaikisestä kangaspakasta, jonka osti.



Kirjoitin tämän sadun, kun halusin tutkia valtaa ja rohkeutta. Annoin tekstin syntyä omaan tahtiin, tajunnanvirtana. Niin lapset kuin aikuiset haluavat kuunnella satuja, koska hyvässä sadussa on onnellinen loppu.

 

Share on Facebook
Please reload

Uusimmat blogitekstit

14.10.2019

26.8.2019

Please reload

Arkisto
Please reload

Tunnisteet
Please reload

Seuraa Sanamieltä
  • Black LinkedIn Icon

© 2019 Sanamieli

Rekisteriseloste  Sivustolla käytetty maalaus: Kaisu Heikkilä

Verkkosivut: Creado