Kuutamo, salaperäinen

Auringonlaskun puna haalenee kaupungin suunnassa ja joen takaa paistaa valkea kuu. Tuulen nostama pieni aallokko rikkoo kuunsillan sirpaleiksi.

Hetki sitten kiirehdin iltakävelylle, päivännäön aikaan, ennen auringonlaskua. Nyt kiire on kadonnut, katselen kuuta ja sen heijastuksia kaikessa rauhassa.

Oulujoki, jokeni muuttuu kuutamolla salaperäiseksi, reunattomaksi ja pohjattomaksi.

Muistiin nousee lapsuuden luisteluillat ja -yöt kuun valossa lumettomalla peilisileällä väylällä. Kuin olisin liukunut avaruudessa. Sisarukset liikkuivat kuin varjot. Olimmeko varjoja kaikki?

Talvi-iltana hiihdin hakemaan maitoa. Kuun valossa Kurtin polun tutut puut ja mättäät olivat peikkoja ja karhuja. Metsä tuntui jatkuvan loputtomiin.

Oli helpotus nähdä tuttujen talojen valoisat ikkunat. Ihan pian olisin perillä ja saisin täyden maitopäälärin reppuuni.

En muista pelänneeni paluumatkalla. Ehkä selässä hölskyvä lämmin maito pakotti keskittymään hiihtoon, ehkä emännän vahvuus ja luja katse saattelivat tokaluokkalaista kotikujalle asti.