Mansikkakakku kuuluu heinäkuun helteisiin: ihastellaan makeita, hiukan kirpeitä ensimmäisiä mansikoita, joiden pehmeys pyöristyy kermavaahdon kanssa suuta hiveleväksi herkuksi. Mansikkakakkuun johtaa tukala helle, loputtoman pitkät pöyheät vihreät rivit, jomottava selkä, särkevät takareidet. Koska iloisenpunaiset, mehukkaat marjat kiiltävät auringossa, vaivoja ei lasketa. Etelä-Ruotsissa mansikkapenkit olivat yhtälailla reheviä ja marjat ensimmäisinä päivinä makeita. Pian suu kyllästyi mansikan makuun ja selkä paloi niin, että nukkumisesta ei tullut mitään. No, selkänahka uusiutui ja keho vahvistui. Me neljä teiniä olimme samoilla mansikkapelloilla, missä tätini oli kyykkinyt muutamaa vuotta
Hellepäivän ilta vie minut hautausmaan suurten puiden varjoon. On siellä muitakin kulkijoita, kastelemassa kukkia ja juttelemassa menneiden kanssa. Kun ihminen kuolee, jäljelle jäävät surevat häntä eri tavoin. Jokainen sureva menettää erilaisen ihmisen, oikeastaan hän menettää sen yhteyden, mikä hänellä oli elävän läheisen kanssa. Kuollut ihminen on yhdelle äiti, toiselle puoliso, kolmannelle sisko, neljännelle tytär, jollekin ystävä, työtoveri. Kukin lapsi menettää oman ainutkertaisen äitinsä ja jokaisella on oma surunsa. Omaishoitajana toiminut tytär suree erilaista äitiä kuin toisella mantereella elänyt poika. Se vaikuttaa, millaiset välit lapsella ja vanhemmalla olivat. Tuntuu erilaiselt
Naapurin vaahteran lehvästön varjot. Hiljalleen kasvavat valkeat syreenit. Maalaamattomat lankkuportaat, puun syyt niissä. Italianpunainen, okrankeltainen ja tummanharmaa seinälaudoitus. Vanhanpuolen pystylaudoitus. Pystyrimojen viistetyt alareunat ja niiden varjot sokkelissa. Tien toisella puolella oleva peltoaukio ja sen vihreä rehukasvu. Pyykkitelineessä liikkuvat kuivat lakanat. Haapojen ja koivujen suhina tien takaa. Sembramännyn alla kasvavat kielot ja pihlaja-angervot. Korjaamista odottava tervattu jokivene, joka on kumollaan kuusten alla. Kauneus tulee sen muodosta ja muistoista, kun soudimme mataloilla merenrannoilla lasten kanssa. Hiekka talon ympärillä, koska se palauttaa mieleen
Matala jokirannan vesi heijastaa auringon valon vaihtelevina kultaisina kuvioina. Hiekkapohja näyttää aaltoilevan. Astun veteen ja huomaan pohjan tasaiseksi. Vesi tuntuu viileältä. Se laineilee ja hämää silmää. Jalkani näyttää vedessä vieraalta. Työnnän käden veteen, sekin muuttuu vieraan näköiseksi. Kauempana uimari kelluu, antaa veden kannatella. Kasvot veden yläpuolella keinuvat rauhallisesti, kun kädet ja jalat ottavat vastaan veden nosteen. Muistan lämpimän kesäillan, jolloin lähdin uinnille maauimalaan. Astuin veteen, mutta minun piti kumartua katsomaan, joko jalkani on vedessä. Ilma, vesi ja iho tuntuivat saman lämpöisiltä. Minulle tuli hullu olo, että liukenen veteen, että olen osa v