Osaan kirjoittaa. Opin kirjoittamaan.

Kritiikin jälkeen tekee mieli lähteä pois. Tai palata takaisin, oppimaan. Kuva on Garda-järveltä keväällä 2023.

Tekstiä syntyy, kun istun koneen ääreen ja alan naputtaa näppäimiä. Ihan totta, tällainen leppoisa jutustelu sujuu kepeästi. 

Jos sanat uhkaavat ehtyä, teen kuten kerroin aiemmassa postauksessa: Rakennan otolliset olosuhteet, aloitan pienestä ja helposta, teen suunnitelman, turvaan rutiineihin ja yhteisön tukeen.

Kun kirjoitus ei suju

Entä sitten kuin ajatus alkaa juuttua ja sanat tuntuvat katoavan jonnekin kevätauringon alle. 

Mitä olenkaan sanomassa? Kenelle kirjoitan? Miksi haluan kirjoittaa? Miten saan kiinni ideasta?

Kysymys on todellinen, sillä selkeäksi kuvittelemani kirjoitusprosessi on solmussa. 

Viime koulutuspäivän anti tiivistyi seuraaviin lauseisiin.

“Oletko ajatellut tällaista vaihtoehtoa?”

“Tätä pitäisi laajentaa.”

“Eihän se näin voi mennä.”

“Tätä pitää katsoa toisista näkökulmista.”

“Kenelle siis teet tätä kirjaa?”

Sanottiin myös että:

“Tuo viimeinen dialogi oli mainio. Hyvä idea.”

“Esimerkit perusteella alkaa käydä selväksi, että tämä menetelmä toimii.”

Kritiikki sattuu ja tehoaa

Kritiikki osui ja kosketti. Enkö tosiaan ole ajatellut laajemmin? Miten jäykästi olen kirjoittanut! Ajatus ei kulje enkä saa tekstistä sujuvaa.

Kiitin kritiikistä ja kommenteista ja sanoin, että oikeastaan ajattelen niin kuin minua ohjeistettiin. Pulma on se, että en ole tuonut ajatuksiani tekstiin, lukijoiden silmien eteen.

Päätin heti kotimatkalla, että en lamaannu vaan ajattelen kurssin oppimismahdollisuutena. Olen aina pitänyt oppimisesta, miksi en tässäkin kohdassa.

Kuuntelen parhaillaan yhdysvaltalaisen psykologian professorin Carol S. Dweckin tunnettua kirjaa Mindset —Menestymisen psykologia. Hän korostaa asennetta, jossa vaikeat tehtävät nähdään kasvun ja oppimisen mahdollisuuksina. Toinen vaihtoehto on se, että vaikeita tehtäviä vältetään, ettei oma tietämättömyys ja osaamattomuus paljastu.  

Kirjoittajakoulussa opitaan. Sinne mennessä ei tarvitse vielä osata. 

Ei tunnu kivalta, että ajatukset tulevat kyseenalaistetuksi. Se tuntuu kivalta, että ohjaaja näkee vaivaa ja paneutuu minun tekstiini ja ajatuksenjuoksuuni ja tarjoaa uusia ideoita.

Olen pohtinut, miksi kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä työläältä. 

Ehkä olen nostanut riman korkealle, koska teen tietokirjaa. Minun pitää osoittaa, että tiedän. Olenko unohtanut sen, että tätäkin kirjaa kirjoittaessani saan olla luova, saan päästää sanat lentoon.

Ehkä kirjan pohjana käyttämäni  kurssimateriaali kapeuttaa ajattelua. Olisiko parempi katsella Tunnesukupuuta ja kirjoittamista kuin ensikertalainen. Mitä haluaisin tietää siitä? Mitä ihmettä kaikki tarkoittaa?

Ehkä kurssin aikataulu hiostaa minua liikaa. On hyvä muistaa, että ei ole kiire. Saan kirjoittaa omaan tahtiini. 

Siispä palaan alun kysymyksiin ja tarkennan, mitä, kenelle, miksi ja miten kirjoitan.

Haluatko saada sähköpostiisi tiedon aina kun uusi blogikirjoitus ilmestyy?

Tilaa Sanamielen uutiskirje