Omat huoneet
Kapea kirjanselkä vangitsi katseeni. Kanadalaisen pikkukaupungin kirpputorilta ostin oman tuliaiseni, Virginia Woolfin teoksen Oma huone, A Room of One's Own. Muistin, että siinä puhutaan naisista ja kirjoittamisesta.
Woolfin mukaan nainen tarvitsee omaa rahaa ja oman huoneen, jotta pystyy kirjoittamaan. Kirjoittamisen esteiden raivaaminen on arkeani, mutta minuun kolahti "oma huone", koska olen etsiytynyt omaan tilaan, paikkaan tai nurkkaukseen niin kauan kuin muistan.
Minun huoneeni on ollut varsinaisen huoneen lisäksi komero, vaatehuoneen hylly, leipomahuone, varasto, teltta, elosuoja, katajien reunustama kivi Kalliohaassa. Kaikissa niissä en ole kirjoittanut. Jossakin luin, useimmissa vain olin rauhassa, kuuntelin, mietin.
Nyt minulla on työhuone Hiukkavaaran taiteilijatalossa, vanhalla kasarmilla. Entisen toimiston toista pitkää seinää peittää valtava ilmoitustaulu. Sitten siellä on pari pöytää, kirjahylly, kaksi tuolia, nojatuoli ja rahi sekä vanha Lundia-laatikosto. Tärkeä osa huonetta on punaiseksi maalattu ovi ja munalukko, johon vain minulla on avain. Tiedän, että paperit ja kynät löytyvät juuri niiltä paikoilta, johon jätin ne lähtiessäni. Kirjahyllyssä odottavat Goldbergini, Enwaldini, Ahtini, Boltonini, Mazzarellani ja itse Aristoteles. Aaneloseni ja runosilppuni ovat tallessa mapeissa ja laatikoissa.
Kirjoittaa, käsittää
Kirjoitan myös kotona. Juuri nyt istun omassa nurkassani olohuoneen laverin päällä, jalat sängyllä, nojaan seinään. Keittiön kello ja ilmastointilaite täyttävät hiljaisuutta. Tämä on oma huoneeni niin kauan kuin ei tule keskeytyksiä. Puhelin on hiljaa, samoin radio. Kuuntelen ajatuksia. Väliin rypistän kasvoja, mumisen tai etsin oikeaa käsitettä sananmukaisesti käsistäni liikuttelemalla niitä. Haluan tehdä tätä rauhassa.
Moni kirjoittaja pääsee fiilikseen kahvilassa, terassilla, reissussa, keittiön pöydän kulmalla perheen iltapalan aikaan. En minä. Nytkin ajatukset karkaavat ohi ajavan mopon perään. Ja kuusessa vipeltävä orava tuo mieleen kolmevuotiaan pojantyttären, jonka kanssa aina odotamme ja houkuttelemme oravaa, emmekä kertaakaan ole onnistuneet näkemään.
Miksi ihmeessa sitten pitäisi voida kirjoittaa? Onko minulla jotain omintakeista sanottavaa? En ole poliitikko enkä kuuluisa tiedenainen. En johda menestynyttä lääke- tai teknologiayritystä. Kirja on julkaisematta. Onko tällä mitään merkitystä? Olen onneksi kuullut, että ihan tavallisen ihmisen ihan tavallinen elämä on arvokas ja siitä kannattaa kertoa.
Minä ja sinä tarvitsemme tilaa omille ajatuksille ja kokemuksille. Tarvitsemme oman huoneen, mahdollisuuden kuunnella itseä. Woolfin kirjaan on painettu hänen luentonsa Cambridgen naisopiskelijoille vuonna 1928 ja hän puhuu naisista, mutta viesti on edelleen sama ja koskee kaikkia. Me tarvitsemme tilaa miettiä, kuka olen, mistä tulen ja minne olen menossa. Kun tunnen itseäni, olen avoimempi myös toisille ihmisille.
_
Virginia Woolf: Oma huone (suom. Kirsti Simonsuuri)
.