Tutun rannan tarina

Vaikka tuulee kylmästi, Juurusojaa reunustavassa metsikössä on lämmintä kuin takin taskussa. Korkea haapa liplattaa ja havisee, ojan takana juna kolisee kaupunkiin päin.

Tässä ojan penkalla olen käynyt yhä uudestaan hakemassa vahvistusta: vastarannan lähde pulppuaa lakkaamatta. Olen nimennyt sen kirjoittajan lähteeksi, sillä kirjoittajakin ammentaa sanoja tyhjenemättömästä kohdusta.

Kirjoittajan lähde minussa virtaa niin kauan kuin elän, koen, ajattelen. Haluan luottaa siihen. Haluan pysyä avoimena sanoille. Haluan arvostaa sanoja, jotka kirjoitan tänään.

Kirjoittajan lähteen äärellä on turvallista. Lähde minussa pulppuilee, vaikka pintavesi peittyisi pölyyn ja syksyn lehtiin.

Olen unohtanut ajan kulun ja ilta hämärtyy jo. Haapa on lopettanut kertomuksensa. Harpon korkean heinikon läpi vanhalle peltotielle. Lähteellä on tarinansa, peltotiellä omansa, kuten ojan rannalla hajoavalla palaneella talollakin. Tämä on kotiseutuni, joka tänäänkin rohkaisee minua kirjoittamaan.