Vesi ja ihminen

Lähden kävelemään sateeseen. Ohkainen sadetakki suojaa tarpeeksi ja kuulen kotoisan ropsahtelun hupun läpi. Asvaltin lätäköt kastelevat kangaslenkkarini ja tunnen märät sukat. Se ei haittaa.

Kävelen Juurusojan padolle ja venesatamaan. Haluan nähdä Oulujoen uoman.

Vesi ei liiku padon lähettyvillä, eli luukut ovat kiinni. Joskus ojan vesi on korkeammalla, joskus matalammalla kuin joen pinta.

Tänään sadepisarat putoilevat rauhalliselle vedenpinnalle ja aaltorenkaat saavat syntyä häiriintymättä. Kuviot liikkuvat päällekkäin, kertautuvat ja särkyvät.

Pisarat ovat kuin elämän tapahtumat, kohtaamiset tai lausutut sanat ja vedenpinta kuin minun mieleni. Pienikin kosketus jättää jäljen herkkään ihmisen mieleen. Niin saa olla.

Padolle tulee myös naapurustossa asuva mies. Hän kävelee yleensä koiran kanssa, mutta nyt hänkin on yksin. Nyökkään ja tervehdin lyhyesti. Annan hänelle tilaa kaiteen ääressä ja menen veneiden luokse. Sadepisarat roiskuvat korkealle veneiden välissä. En saa liikettä tallennetuksi kuvaan.

Pyörätien vierestä kaadetut tervalepät tuoksuvat mehevästi ja niiden keltaoranssia sahauspintaa tekee mieli silittää.

Syyskuun kolmas tuntuu juuri oikeanlaiselta. Se on täysi ja antelias.