Kirjallisuusterapiaryhmä loppuu - mitä ohjaaja ajattelee?
Sanojen voimaa -ryhmän viimeinen tapaaminen loppui juuri. Liki puoli vuotta kestänyt yhteydenpito on ohitse.
Kuulin häkellyttävän monta kaunista ja kiitollista sanaa. Ryhmän jäsenet kertoivat myös toisilleen, kuinka tärkeitä näiden tekstit ja kommentit olivat olleet.
Koen, että me yhdessä, minun ohjaamanani teimme sanojen taikapiirin. Sen mitä teen, teen saamillani lahjoilla ja olemalla oma itseni.
En tunne vahvuutta enkä useinkaan ole rohkea. Jännitän, takeltelen, epäröin. Olen kuitenkin tullut spontaanimmaksi vuosien aikana. Luotan siihen, mitä intuitioni - tai sydämeni - sanoo.
Toki liitän mukaan sen, mitä olen oppinut ja kokenut itse. Elämästä on jäänyt osumia, kolhuja ja vahvuutta, kun kolhuista selviää. Se kaikki tukee ryhmän ohjauksessa.
Olen opetellut lopettamaan, sanomaan hyvästit.
Itku ei ollut kaukana, kun ruutu toisensa jälkeen hävisi läppärin näytöltä. Kasvot katosivat. Yhteys kuuteen tutuksi tulleeseen ääneen ja kasvoihin katkesi. Viimeiseksi jäin yksin vilkuttamaan kameralle.
Hyvästeleminen oli minulle joskus niin vaikeaa, että olisin mieluummin paennut itse ensimmäisenä paikalta. Nykyisin sanon, että kohta tämä loppuu. Ryhmämme ei enää tapaa, mutta ehkä joskus jotkut meistä kohtaavat.
Totean, että saamme kiittää toisiamme ryhmän aikana kertyneistä lahjoista. Saamme hyvästellä.
Kiitos ryhmäläiseni! Olette näyttäneet minulle sydämen sopukoita ja minäkin teille omiani. Ihmisiä me olemme. Opettelemme yhdessä ajattelemaan ja elämään todeksi, että ystävyyttä on ja luottamusta on.