Sotalapsi - sodan lapsi
Tänään olisi äitini 81-vuotispäivä.
Hänen kuolemastaan on jo yli kymmenen vuotta, mutta vasta nyt olen tavoittanut jotain tärkeää hänen elämästään.
Sain apua yllättävältä suunnalta, ruotsinkieliseltä facebook-sivulta, jossa Ruotsissa olleet sotalapset ja heidän läheisensä keskustelevat. Tapasin siellä kohtalotovereita, sotalasten lapsia, joista oli tullut terapeutteja tai hoitajia.
Meidän kokemuksemme sotalapsena olleista vanhemmista olivat niin samanlaisia, että ihan kouraisi sydäntä.
Samantien kysyin suomalaisten psykoterapeuttien fb-ryhmässä, ovatko he sotalapsen lapsia. Vastauksia tuli uskomaton määrä, 118 kommenttia vuorokauden aikana. Sekä Ruotsissa ja Tanskassa olleiden lapset että Suomessa sodan kurimuksessa kasvaneiden lapset halusivat kertoa. Suljin kommentointimahdollisuuden, jotta oma ilmoitusliikenteni rauhoittuisi. Minua itketti. Meitä on paljon. Me tarvitsemme kuuntelijaa.
Ymmärsin, että äitini oli ennen kaikkea uhri. Uhri, joka kantoi vammansa nimeämättä sitä, elämällä sen todeksi sairastelevassa kehossaan ja kodittomassa, häilyvässä mielessään. Hän oli myös vahva selviytyjänainen, jonka keho kesti ja jonka mielestä löytyi jämäkkyyttä.
Kirjoitin mietelmiä äitini muistoksi.
Sotalapselle
Sinun vammasi ei syntynyt lähisuhteessa. Se sai alkunsa, kun valtio rajaa loukattiin. Laukaukset rikkoivat nuoren perheen, haavoittivat sinua vakavasti. Miksi et saanut invaliditeettiprosenttia?
Suomi pelasti sotalapsen Ruotsiin.
Sotalapsen lapset maksavat kiitollisuuden velkaa uhrautumalla, venymällä, hoitamalla. Palvelemalla yhteiskuntaa.
Lahjaa ei sovi arvostella.
Valtion tarjoamaa lahja semminkään.
Mitä lapsen ja äidin tunteista.
Isä ei tunne enää mitään.
Isoäiti kesti ja vaikeni. Vaikeni. Ja kesti.
Äiti mureni ja vaikeni. Vaikeni. Ja mureni.
Minä murenen ja puhun. Minua autetaan, minut kasataan. Puhun. Kiitän.
Sotalapsi etsi kotia.
Hänen lapsensa hakee turvaa, yrittää luottaa.
Monet sanoivat häntä ystäväksi.
Hänellä ei ollut ystäviä.
Se mikä tuntui sormiesi puristuksena ranteessa, sai alkunsa laukauksista Karjalan kannaksella ja siitä, kun sinut nostettiin yksin junaan Simpeleen asemalla.
Katseesi löysi apua tarvitsevat, reppanat, mielisairaalasta karanneet. Keitit heille kahvit, annoit voileipää ja kuivan mekon. Veit takaisin osastolle. Et syyttänyt.
Kuka olisi löytänyt sinun tarvitsevan mielesi? Kuka olisi nähnyt auttamisen taakse?
On jo myöhäistä kiittää. On myöhäistä ymmärtää ja sanoa se.
Tämän ehdin yhä sanoa sinulle - ja itselleni: Pieni äiti, olet uhri, valtioiden pelinappula, lapsi jolla on numero ja lappu kaulassa.
Teitä oli monta.
Se ei ollut sinun syytäsi.
–
Kirjoita siitä, mikä on sinun elämäsi ytimessä. Mikä on tehnyt sinusta sinut?
Voit saada apua sukupuusta.
Mitä ajatuksia tämä herätti? Voit kommentoida alle tai lähettää viestin yhdeydenottolomakkeella.